Paluu arkeen

Onneksi sain sulatella tietoa sairastumistani rauhassa talvilomaviikon ajan ennen paluuta arkeen. Tämäkin oli mielestäni selkeästi jonkun korkeamman suunnitelmaa. Kun oikein tarkasti ja tietoisesti havainnoi mennyttä tai nykyistä elämää sekä siinä tapahtuvia asioita, niin huomaa, etteivät asiat olekaan vain pelkkiä yllättäviä sattumia. Ohjausta ja viestejä maailmankaikkeudelta löytää koko ajan ympäriltään, mikäli on niille avoin. 

Sairaudestani kerroin lähimmille ystävilleni heti ja vanhemmille melkein heti. Ensimmäisellä työviikolla kerroin kahdelle kolleegalle ja seuraavalla viikolla rehtorille. Siitä sitten pikku hiljaa myös muille niin työyhteisössä kuin muuallakin. Lähdin tähän prosessiin mahdollisimman avoimena. Olin jo tässäkin lyhyessä ajassa saanut paljon apua ja tukea ihmisiltä, jotka eivät pitäneet omaa sairastumistaan salaisuutena. Kerrottuani asiasta Facebookissa maaliskuun puolessa välissä, löytyi sitä kautta myös kanssakulkijoita, joilta pystyin saamaan vastauksia mieltäni askarruttaviin kysymyksiin. En olisi heitä löytänyt, mikäli en itse olisi tullut asian kanssa julki. Ystävien ja tuttujen lähettämät tsemppiviestit lämmittivät sydäntä, olen kiitollinen niistä kaikista.

Tässä uudessa tilanteessa nautin jopa tavallista enemmän opettamisesta ja lasten kanssa vuorovaikuttamisesta, mikäli se on edes mahdollista. Opettaessa ei oikein pysty hukkumaan omiin ajatuksiin, vaan on oltava koko ajan valppaana ja läsnä hetkessä. Ja kun ajatukset eivät vie sinua ympäriinsä kuin märkää rättiä, niin olo pysyy melkoisen rauhallisena ja toiveikkaana. Kahden ensimmäisen leikkauksen välillä ja niiden jälkeen minulle oli tärkeää käydä töissä. Lasten kanssa nauraminen ja oivaltavat yhteiset keskustelut toivat iloa ja voimaa omaan päivään. Tokihan minulla oli huonojakin hetkiä ja jopa päiviä. Vaikka kuinka positiivisen asenteen omaa luuytimiään myöten, niin kyllähän vakava sairastuminen aiheuttaa stressiä, joka painaa aivojen hälytysnappulaa pohjaan enemmän tai vähemmän. Ei sitä tosin huomaa välttämättä muuten kuin tiukkojen paikkojen tullen. Luonnollisesti (opettajan) työ ei aina ole ruusuilla tanssimista, sehän on selvä. Ajoittain saattoi hampaita kiristää ja savu nousta päästä. Puhtaasti plussan puolella mentiin kuitenkin koko ajan.

Pientä stressiä tuli joistain käytännön asioista. Tajusin talvilomaviikon lopussa, että hetkinen, minähän olen maksanut 20 vuotta syöpävakuutuksesta! Kaikkien noiden vuosien aikana olen miettinyt, että miksi ihmeessä maksan siitä joka kuukausi. Enhän mä nyt syöpää saa kuitenkaan! En silti uskaltanut sitä keskeyttääkään, kun olin laittanut siihen niin paljon rahaa kiinni. Toki aina silloin tällöin mieleen tuli, että voihan sitä vanhana kuitenkin sairastua. Aikamoinen taivaanlahja tämä vakuutus kyllä kieltämättä oli, koska sieltä tuli tietty könttäsumma, jonka sai käyttää, miten itse tahtoi. Sillä rahalla olen maksanut sairaalamaksuja ja vaihtoehtoisia tukihoitoja sekä kaikenlaista muuta paranemista tukevaa. Jälleen kerran pohdin, että tällakin nuorena tekemälläni pääröksellä oli loppupeleissä vissi tarkoitus. Sain pientä mielenrauhaa, kun ei heti tarvinnut pohtia, miten selviän tästä kaikesta rahallisesti. Sain keskittyä vain ja ainoastaan paranemiseen. Ensin piti kylläkin saada ne rahat sieltä vakuutusyhtiöstä ja se kyllä nostatti verenpainetta aika pitkänkin aikaa :) 

Antioksidanttiklinikan verikokeet, lääkärikäynti ja ravitsemusterapeutti, olivat ensimmäinen paikka, johon otin yhteyttä ja jotka vakuutusrahoilla maksoin. Olisin kyllä tähän laittanut vaikka visankin vinkumaan, jos vakuutusta ei olisi ollut. Oli oleellista tarkistaa, missä kunnossa keho on. Mutta niin minä kuin lääkärikin olimme kuitenkin hieman hämmästyneitä siitä, kun verikokeiden tulokset olivatkin melkoisen hyvässä hapessa. Rasvahappotasapaino oli metsässä, mutta muuten vain muutamassa kohdin tulokset hipoivat raja-arvoja. Sain siitä huolimatta matkaan monta sivua hivenaine- ja vitamiinireseptejä. Kyllä, nekin tulivat reseptimuodossa ;) Nämä tulokset vahvistivat oman epäilyni siitä, että sairastuminen johtui ennemminkin tunnepuolen asioista, kuin kehon huonosta kunnosta. Olin siis sittenkin huoltanut kehotemppeliäni kohtalaisen hyvin vuosien varrella.

Mielessä pyöri kaikenlaisia käytännön asioita niin tähän hetkeen kuin tulevaisuuteenkin liittyen, kuten sairastumisen vaikutus työhöni. Olin juuri päässyt unelmieni ammattiin! Lapsesta saakka olin unelmoinut alakoulun opettajan työstä, tiesin sen olevan kutsumukseni. Opettajana ja eritoten peruskoulun puolella aloittavana, työsuhteet ovat vuoden määräaikaisuuksia. Saisinko jatkoa työsopimukselle, kun työnantaja tietää, ettei ole varmuutta siitä, pystynkö hoitamaan työni kunnialla? Olenko paljon poissa vaikkapa hoitojen takia? Tein varasuunnitelmia sille, mikäli pahin skenaario olisi toteutunut. Toisaalta kyseessä on sisäilmakoulu, joka on vaikuttanut minuun niin, että olen alkanut sairastelemaan pikku flunssia vähän väliä. Etenkin eri lääkärit vinkkailivat, että syöpäsairaana ei kannattaisi sellaisessa paikassa työskennellä. Ja mielessähän asia oli koko ajan, kun töissä olin. Tuulettelin luokkaani jatkuvasti ja pyrin lähtemään kotiin etäilemään heti oppituntien jälkeen. 

Henkistä ja fyysistä hyvinvointia normaalien meditaatioiden ja joogaharjoitusten lisäksi tuin muun muassa käymällä joogafestivaaleilla, treffaamalla kavereita, ohjaamalla itse mindful yin joogaa, jatkamalla jazz tanssitunneilla, opettelemalla tekemään uusia, terveellisiä ruoka-annoksia, vaihtamalla synteettisistä kuiduista tehtyjä vaatteitani luonnonkuituisiin ja käymällä kävelyllä luonnossa säännöllisesti.